Muuta tekstin kokoa:

Mikko Heiniö 70! - haastattelu

Suomalainen säveltäjä, musiikkitieteilijä ja Turun filharmonisen orkesterin nimikkosäveltäjä Mikko Heiniö täyttää tänä keväänä 70 vuotta. Merkkipäivää juhlitaan Turun filharmonisessa orkesterissa 18.5.2018 säveltäjän 70-vuotisjuhlakonsertissa. Konsertissa kuullaan muun muassa kantaesitys Heiniön kolmannesta sinfoniasta. Otimme yhteyttä Heiniöön uuden sinfonian tiimoilta:

 

Miten kolmas sinfonia syntyi? Millainen luomisprosessi sen takana on?

Kolmas sinfonia syntyi kahdessa vaiheessa. Vuonna 2015 mietin, minkälaisen orkesterikappaleen kirjoittaisin tietoisena siitä, ettei sitä ainakaan elinaikanani esitettäisiin. Näin syntyi kappale nimeltään "Rideau". Sen jälkeen sävelsin uutta oopperaa, kunnes loppukesästä 2016 tartuin uudelleen orkesterikappaleeseen päättäen tehdä siitä lyömäsoitinpitoisen sinfonian. Syksyn mittaan varmistui, että teos tilataan TFO:n konserttiin 18.5.2018. "Rideau" tuli teoksen keskimmäiseksi osaksi. 

Ironista kyllä, itse asiassa siis pilasin hyvän idean teoksesta, jota en koskaan kuulisi. (Usein on surkuteltu säveltäjää, joka kuoli ehtimättä kuulla jotakin teostaan. Miksi ihmeessä? Jos teos on onnistunut, niin se on sellainen kuin hän kuvittelikin. Jos se ei ole onnistunut, niin ehkä oli parempi, ettei hän sitä kuullutkaan.)

 

Millainen kolmas sinfonia on luonteeltaan?

Sinfoniassa on viisi osaa, mutta se hahmottuu myös kolmiosaiseksi, sillä ensimmäistä osaa seuraa välittömästi toinen osa ja neljättä osaa viides:

1. Züge — 2. Intermezzo
3. Rideau
4. Cadenza — 5. Run

Ehkä ensimmäinen ja viides osa edustavat selvimmin totuttua tyyliäni. Niiden nimillä, "Züge" ja "Run", on monia nopeahkoa liikettä tarkoittavia merkityksiä — ja toki ne ovat saaneet virikkeitä myös juoksuharrastuksestani. Toinen osa, "Intermezzo", on hyvin erilainen, sillä se on pikemmin tila kuin prosessi, tila jossa ei kuulla juurikaan säveliä vaan pelkkiä hälyjä. Kolmas osa, "Rideau", nousee ja laskeutuu sointikenttänä kuin hidas esiriippu, jonka takaa paljastuu kamarimusiikillista elämää. Neljäs osa on lyhyt kadenssi lyömäsoittimille ja samalla johdanto viimeiseen osaan. 

 

Solistisina soittimina sinfoniassa ovat lyömäsoitinryhmä, piano, celesta ja harppu. Miten nämä soittimet valikoituivat solistiseen rooliin?

Olen kyllä suosinut näitä instrumentteja aiemmissakin orkesteriteoksissani, mutta nyt halusin antaa niille vielä suuremman roolin ja siten korostaa dynaamista rytmiikkaa ja kolorismia. Soittimien värimaailmaa voi luokitella mm. niiden materiaalin mukaan: kalvo, puu, metalli, lasi jne. Lyömäsoittimien solistisuus on suhteellisen uutta taidemusiikissa, ne alkoivat emansipoitua toden teolla vasta viitisenkymmentä vuotta sitten. Mieleeni tulee erään lyömäsoitinprofessorin havainto: jokseenkin kaikki lyömäsoitinteokset ovat syntyneet meidän elinaikanamme. Oma ohjelmiston ikä erottaa siis lyömäsoittajat sinfoniaorkesterin muista muusikoista.

 

Sinfoniasi on sinfonia concertante, jolle ominaista on sinfonian ja konserton vakiintuneiden muotojen yhdistely ja useampi solisti. Onko sinfonia concertantessa jotain ainutlaatuista, jonka vuoksi olet säveltänyt sellaisen?

Sinfonian käsite on käynyt epämääräiseksi sadan viime vuoden aikana ja termi "sinfonia concertante" miltei unohtunut vieläkin kauemmaksi. Kolmannen sinfoniani alaotsikko on seurausta siitä, että halusin panostaa nimenomaan lyömäsoittimiin ja käyttää niitä tavalla joka ei tee teoksesta varsinaista konserttoa. Tässä eivät konsertoi niinkään yksittäiset soittimet kuin niiden yhdistelmät. Neljän lyömäsoittajan, pianistin ja harpistin asettaminen orkesterin eteen ei liioin tuntunut akustisesti eikä visuaalisesti tarkoituksenmukaiselta. Soittaminen tapahtuu siis totunnaisilta orkesteripaikoilta. Tosin alussa pari muusikkoa saapuu soitellen sisään; tämä ele markkeeraa, keiden johdolla sinfoniassa mennään.

 

Mikko Heiniö 70 –konsertti Turun konserttitalossa 18.5.2018 klo 19.00. 
Liput konserttiin täältä: